Jää-artikkelia kävelemässä

Jaana Kouri ja Kirsi Sonck-Rautio. Kuvat Jaana Kourin.

Me molemmat, Jaana ja Kirsi, olemme tehneet kulttuurien tutkimukseen väitöskirjan, joiden aineistona olivat etnografiset kenttätyöt Kustavissa. Jo ennen koronaa sovimme tekevämme yhteisartikkelin jäästä ja esitimme siitä tiivistelmän aihetta koskevaan tulevaan artikkelikokoelmaan. Nyt oli aika tarttua artikkelin tekoon ennen vaadittua deadlinea.

Etätyöskentelyn aikana luonnossa liikkuminen on muuttunut erittäin tarpeelliseksi, lähes vaatimukseksi. Ilman metsän tarjoamaa maisemanvaihdosta ja toisenlaista äänimaisemaa ajatukset jähmettyvät ja luovuus jää häkkiin. Samanlaisia tuntemuksia herättää myös ihmiskontaktien vähyys. Tutkijan työ on usein yksinäistä, mutta näin yksinäistä se ei ole ikinä ennen ollut. Onneksi syksy on tarjonnut kaunista säätäkin loputtoman vesisateen sijaan, ja juuri kun pimeys tuntui imaisevan loputkin energiat, ripotteli meillekin päin vihdoin vähän lunta.

Muutama päivä aiemmin oli satanut lunta myös rannikolla sijaitsevissa kotikaupungeissamme Turussa ja Paraisilla. Pikkupakkanen, lumivalkoinen maisema ja kyllästyminen Zoom-kohtaamisiin innosti meidät aloittamaan artikkelimme teon ihan oikealla tapaamisella ulkona. Samalla saimme taukoa sisäistumiseen, suunnittelimme artikkeliamme vapaammalla puheenryöpsähdyksillä ja ideoinnilla mikä zoomissa ei oikein tunnu luontevalta. Lähtemällä veden äärelle kutsuimme myös kirjoituksemme kohteen, jään, mukaan artikkelin kehkeytymiseen.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on kirsi-parainen.jpg
Kuva 1. Kirsi sai ohjat viedä meidät mihin halusi, pääasia että olimme liikkeellä.

Kuva 2. Olisimme kohta rannassa, veden vierellä.

Vesi oli vielä auki, yöpakkaset eivät vielä olleet tehneet kantta sen päälle. Puissa lenteli variksia, ikään kuin seuralaisia. Ehkä annoimme myös niille seurattavaa ja puheenaiheita. Intouduimme puhumaan inspiraatiosta ja sen puutteesta. Siitä, miten korona-aika oli muuttanut tapojamme kirjoittaa tai tarttua kirjoittamiseen, joka on työmme ja sen tekemisen ydin.

Kuva 3. Läheiselle laiturille laskeutui harmaahaikara.

Pohdimme harmaahaikaran muuttoaikeita tai sitä, miksei se ole vielä muuttanut. Miten ympäristön olosuhteet muuttuvat ja muuttavat käyttäytymistä, miten jätämme tekemättä jotain ja miten alamme tehdä jotain täysin aiemmin sivuun jäänyttä. Miten ne muuttavat meitä, eikä ainoastaan käyttäytymistämme, ehkä jopa pysyvästi.

Kohta saavuimme Munkvikiin, merenrannassa olevaan lehtometsikköön, josta näki kauas ja lähelle. Seurasimme polkua ja polku meren reunaa. Kun menimme rantaan, huomasimme veden jo jäätyneen ohuesti joissain kohdin. Lumi peitti ohutta, ehkä loskaistakin jäätä.

Kuva 4. Veden rajassa oli pitsimäistä riitettä.

Munkvikin metsä on Kirsin henkireikä, paikka, joka oli rakas jo ennen koronaa, mutta varsinkin sosiaalisen erityksen ja etäkoulun aikaan. Syksyn sateiden aikaan polku on usein liian mutainen käveltäväksi, mutta nyt pakkasten tultua ja lumen narskuessa lenkkareiden alla, metsä näytti uudenlaiset kasvot. Pienet salaiset uimapoukamat, joissa kesällä saattoi ruokkia kaloja ja pulahtaa uimaan, olivat nyt seitin ohuen jääpeitteen alla.  Tuomet ja pähkinäpensaat, jotka keväällä niin runsaina verhoavat metsää, olivat nyt lähes paljaat, peittona vain ohut huurrekerros. Maisema oli muuttunut, mutta silti kaunis.

Maisemat antoivat ajatusten olla, tulla ajallaan. Metsästä sukelsi esiin lintu, oksa, lehti. Ne tulivat aiheiksi ja vuoropuhelijoiksi keskusteluun. Miten saisimme jään äänen kuulumaan tekstissämme niin kuin nyt puheessamme, kun kuljemme tässä maisemassa? Otamme jään mukaan toimijaksi, luemme tarkasti haastattelujemme jäätekstiä ja kuuntelemme mitä se sanoo. Saammeko sen näkyväksi aina tekstin toimijaksi asti? Mitä jäästä oli sanottu, miltä se tuoksui, haisi, tuntui, mitä se teki, mihin vaikutti ja miten? Miten se muutti ja miten sen poissaolo on muuttanut asioita ja ihmisen sekä muiden toimijoiden elämää?

Kuva 5. Polun poikki kulki puro, joka oli osin jäässä. Sen yli tassutelleet olivat jättäneet siihen jälkensä, jotka olivat sulaneet jo lähes tunnistamattomiksi.

Ympäröivä metsä oli ryteikköinen ja risukkoinen, siellä oli tilaa kaikille lajeille.  Polun yli kaartuvan ohuen puun ympäri oli kiinnitetty heijastin. Sen voisi alittaa pimeälläkin. Ajatukset poikkelehtivat myös työyhteisön hyvinvointiin, omiin perheasioihin ja omiin kokemuksiin ihmissuhteiden erottamattomasta merkityksestä kaikkeen muuhun mitä teemme ja miten koemme.

Oli sovittava myös kirjoittamisen käytännöistä ja yhteisistä pelisäännöistä. Alkuun kirjoittaisimme vapaasti, lähes rajattomasti, tuottaen tekstiä yhteisen tiedoston aivoriiheen. Sitten muokkaamme tekstiä artikkelin muotoon. Mutta ihan ensin laitetaan rakenne näkyviin.  Voimme tähdätä yhteiseen tekstiin, erottautuminen ei olisi tässä oleellista. Voiko jopa toisen lausetta muuttaa? Ehkei vielä alussa, vaan sitten kun artikkelin osat, aihealueet ovat hahmottuneet. Puheenpätkät, ajatukset ja ideat alkoivat solmiutua toisiinsa. Yhteinen sanoittaminen oli alkanut.

Kuva 6. Polun sivussa oli eskarilaisten luontokoulussa rakentama maja. Nyt myös me yliopistolaiset menimme metsään.

Metsän puolella polku nousi ylös. Oli myös laskuja. Ensi kerralla otamme mukaan termospullon. Pidämme tauon. Myös kirjoittaessa on hyvä antaa aikaa ajatusten tulla ja toisaalta ottaa oikeaan aikaan ote tekemisestä, pitää prosessin rytmiä yllä.  Ja huolehtia omasta hyvinvoinnista, vaikka joogaamalla, kävelemällä, katsomalla taivaanrantaa.

Mäen päällä oli kanahaukan syömäkivi. Sen päältä näki kauas, selkeästi. Metsästä laskeuduimme puutaloalueelle. Lapset laskivat talojen välissä olevaa loivaa tietä kelkoilla alas. Pihasta tuli jalkoihimme kiehnäämään täysin musta kissa.

Kohta olisivat ajatuksemme mustaa valkoisella. Juoni polun kaltainen tarina, narratiivi metsän läpi, johon mahtuisi myös sanojen leikkiä ja vauhtia.

Tulimme kaduille, suojatien eteen. Autot väistyivät ja kuljimme hetken puistossa palautuen luontopolkumme annista.  Sininen hetki oli laskeutumassa. Artikkelin yhteiskirjoittamisen prosessi oli lähtenyt käyntiin.

Maapallon tulevaisuus koskettaa kaikkia – etenkin lapsia

Hankkeen tutkijat Jaana Kouri, Silja Laine ja Nina Tynkkynen tekivät vuoden 2019 aikana yhteistyötä Turun Åboa Vetus & Ars Nova -museon ja Varsinais-Suomen kuntien kestävän kehityksen asiantuntijaorganisaation, Valonian, kanssa Sää ja mää -hankkeessa. Tutkijat kirjoittivat myös hankkeesta artikkelin ilmastonmuutoksesta ja nuorten toimijuudesta, joka on nyt julkaistu Lapsiasianvaltuuten Maapallon tulevaisuus ja lapsen oikeudet -teoksessa.

Sää ja mää oli yläkouluikäisille nuorille suunnattu oppimiskokonaisuus. Hankkeen tavoitteena oli lisätä yläkouluikäisten ymmärrystä ilmaston vaikutuksista ympäristöön ja toisaalta ihmisen vaikutuksesta ilmastoon. Artikkelissa tarkastelemme, millaista ilmastonmuutosta koskevaa tietoa hankkeen työpajoissa käytettiin ja tuotettiin yhdessä koululaisten kanssa. Pohdimme, millaista toimijuutta koululaisten on mahdollista rakentaa tämän tiedon pohjalta, jotta he kykenisivät luovimaan ilmastoprotestien, julkisen vaikuttamisen ja yksilön kulutusvalintoja painottavan keskustelun ristipaineessa. Hahmottelemme myös tapoja, joilla nuorten ilmastotoimijuutta voidaan tukea.

Teos löytyy sähköisenä pdf:nä alla olevan linkin sivun alareunasta.

Maapallon tulevaisuus ja lapsen oikeudet -teoksen kansikuva. Kuva: Petra Käär

Kun myrskytuuli soi!

Nyt on ajankohtaista vinkata lokakuussa ilmestyvää Muutoksen tyrskyt ja kotirannan mainingit – Kulttuurisia näkökulmia merentutkimukseen -teostamme (Toim. Jaana Kouri, Tuomas Räsänen ja Nina Tynkkynen).

Meneillään oleva ympäristökriisi on synnyttänyt tarpeen tutkia niitä tapoja, joilla ihmiset ovat vuorovaikutuksessa meren kanssa. Etenkin kotoisella Itämerellä on hyvin moninainen ja syvällinen merkitys suomalaisille. Tämä monitieteinen teos avaa kulttuurisianäkökulmia merentutkimukseen. Se käsittelee ihmisen ja meren suhdetta useiden eri ihmistieteiden ja eri toimijoiden näkökulmista1800-luvulta nykypäivään. Teos tarkastelee sitä, miten sekä kulttuurissa että meriympäristöissä tapahtuvat muutokset ovat tuona ajanjaksona näkyneet ja näkyvät ihmisten merelle antamissamerkityksissä ja mereen liittyvissä kokemuksissa ja tulkinnoissa.

Kirja sopii erinomaisesti oppilaitosten opetusmateriaaliksi. Ympäristön tilasta ja ihmisen ja ympäristön suhteesta kiinnostuneille lukijoille se on teos, joka johdattaa pohtimaan omaa suhdettamme kotirannoilta aukeavaan Itämereen.

Sisällys

Jaana Kouri, Tuomas Räsänen ja Nina Tynkkynen: Johdanto: Tutkimuskohteena ihmisen ja meren vuorovaikutus

I Äärellä

Kirsi Keravuori: Merihistorian maallisia ulottuvuuksia

Tuomas Räsänen, Nina Tynkkynen ja Kati Heikkonen: Muuttuvat Itämeren saastumiskäsitykset

Katriina Siivonen ja Jaana Kouri: Tulevaisuusperintö ihmisen kestävän merellisen luontosuhteen perustana

II Kannella

Henrika Hopeavuo: Purjehtijan suhde veneeseen ja sen ympäristöön

Sari Mäenpää: Merimiehet, eläimet ja luonnon romantisointi 1900-luvun alun suomalaisilla purjelaivoilla

III Pinnalla ja pinnan alla

Kirsi Sonck-Rautio: Saaristomeren kalastajien muuttuva toimintaympäristö ja kulttuurinen kestävyys

Laura Seesmeri: Kokemuksia syvyyksistä

IV Rannoilla

Silja Laine: Sää, meri ja vuodenajat Eva Christina Lindströminmuistikirjassa 1859–1893

Pauliina Latvala-Harvilahti: Elävä merisuhde suomenlinnalaisten muistoissa, arjessa ja tulevaisuuskuvissa

Simo Laakkonen: Näkökulmia kulttuuriseen merentutkimukseen

Erik Bonsdorff: Epilogi: Itämeri merellisen ympäristönsuojelun aikakoneena

Reittejä kahdessa ympäristökonferenssissa – ajatuksia kirjoittamisesta, matkanteosta ja vähän muustakin

Kesäkuun alussa osallistuin kahteen kansainväliseen konferenssiin. Toinen oli 9.-12. kesäkuuta 14th Nordic Environmental Social Science (NESS) Conference: Social Science in Our Time Luulajassa, Pohjois-Ruotsissa. Olimme yhdessä ilmastonmuutosta koskevan hankkeemme ihmisten kanssa ilmoittautuneet sinne ja meistä yhtä lukuunottamatta kaikki lähtivät myös paikan päälle. 

Toiseen, oman tieteenalani uskontotieteen, International Society for the Study of Religion, Society, Nature and Culture (ISSRNC) -yhteisön Religion, Water and Climate Change: Changing Cultures and Landscapes -konferenssiin olin lähdössä itsekseni. Se järjestettiin Corkissa, Irlannissa 13.-16. kesäkuuta. Koska konferenssit olivat ajallisesti näin peräkkäin, olin suunnitellut siirtyväni Luulajasta suoraan Corkiin.

Konfrenssimatkat ovat kokoontumisia ja matkoja niihin ja takaisin. Ne ovat irtiottoja arjesta ja samalla työmatkoja, työtä ja matkalla olemista, erilaisten tilanteiden, ajatusten, oivallusten ja tietenkin, ihmisten kohtaamista. Omassa blogissani https://jkouri2013.wordpress.com/olen käsitellyt konferenssimatkaa tunneautoetnografian harjoituksena, reittinä, jota tunteet ohjaavat. Tässä paneudun kahteen toiseen mahdolliseen kirjoittamisen reittiin, matkanteon ja tieteellisen ajattelun ohjaamaan konferenssimatkan raportin kirjalliseen esitykseen. Etnografia muistuttaa matkantekoa niin paljon, että matkantekemisen pohtiminen tukee myös tutkimuksen tekemisen pohtimista. Metaforat ovatkin keinoja syventyä asioiden olemukseen, siihen mitä vertauskuvalla ja asialla itsessään on yhteistä. 

Passi ja hammasharja – Matkat alkavat jo ennen lähtöä

Tein kaikki mahdolliset matkajärjestelyt ajoissa: tilasin juna- ja lentoliput, rekisteröidyin konferensseihin, varasin majoitukset ja katsoin valmiiksi matkaosuuksien bussit, joita ei voinut tilata etukäteen. Lentäminen huolestutti ja päätinkin neuvotella itseni kanssa: jos vain pystyin matkustamaan maata tai vettä pitkin ajan puitteissa, tekisin niin. Lentomatkoja tulisi joka tapauksessa. 

Luulajan konferenssi oli minulle ensimmäinen NESS-konferenssi. Sen keskeinen teema, Social Science in Our Time, oli yhteiskuntatieteellisesti painottunut, mutta oli avoin myös muiden tieteenalojen ympäristöstä kiinnostuneille tutkijoille. Konseptit kesän konferensseissa olivat erilaiset. Suunnittelimme hankkeessa kirjoittavamme yhteisartikkelin, jonka pohjana olisi NESS:ssa esittämämme ensimmäinen versio. Kun tiivistelmän hyväksymisilmoitus oli tullut, kirjoitimme noin 15 sivun paperin. Tässä artikkelissa aioimme työstää hankkeemme environmental heritage, ympäristöperintö, -peruskäsitettä analyyttisena työvälineenä eritieteenalojen ja viiteryhmien väliseen tutkimukseen, sisällöntuottamiseen ja viestintään. Itse esityksemme oli siis vahvasti yhteisöllinen jo tekotavastaan lähtien. Se oli myös hankkeemme ensimmäinen englanniksi kirjoitettu yhteisartikkeli. Olimme jo jonkin verran harjaantuneet yhteistyöhön kirjoittamisen saralla toimittamassamme artikkelikokoomateoksessa, jonka saimme lähtemään kustantajalle ennen tämän paperin työstämistä.

Luulajaan lähdin junalla Turusta. Ensimmäinen etappi oli Kemi. Saapuisin sinne seuraavana aamuna. Junassa tein facebook-päivityksen:

”Olen ollut paljon matkalla, junissa, lentokoneissa, asemilla, ”ei-missään paikoissa”. Monesti ajattelen niihin uponneen paljon aikaa, turhaan ollen jossain välimailla. Matkallaolo on matkantekoa, matkaan syventymistä, matkan oivaltamista. Suunnittelet, järjestät aikatauluja ja sitten olet jossain jonne olet itsesi lähettänyt. Lähdin eilen Luulajaan NESS:in konferenssiin. Yöjunalla Kemiin. Sitä odotin jo pakatessani. Pieni huone, yksin, hiljaa. Turussa helle. Säätiedoitukset näyttivät sadetta ja ukkosta Tornion alueelle. Pyöräilin asemalle lentolaukku pyöränkorissa. Tasapainoilua, painon kanssa. 

Junassa sain olla yksin hytissä. Pienessä tilassa kaikki: wc, josta suihkuhuone seinää siirtämällä, juomapullo tyynyllä, sänky ja monta pistorasiaa. Tulin osaksi kaiken mahdollistavaa elektronista minitilaa. Katsoin yöhön asti laatubrittisarjaa läppäriltä, latasin uutta ipadiani vihdoin käyttöön ja seurasin paikkaani kartalla kännykästä. Ohjelmoin herätyksen junan automaatista. Jokunen puhelu muistutti mitä on jossain muualla.

Aamulla söin eväät ja huomasin pakanneeni mukaani hyvin sopimattomia vaatteita, mutta ehkä tarpeeksi viikkoa varten. Voiko laukun sisältö ennustaa matkasta? Silloin mulle tulisi tästä viikosta asiallista, jotain juhlavaa, paljon hamekelejä ja vähänviileitä ilmoja. Aamulla suihku – onneksi kattosuihkusta ei tullut kylmää kyytiä. Hytti liian ahdas joogaan – sen luovutin. Matka näyttäytyy jo muuna kuin sen rakensin. Vielä en ole jaksanut paneutua papereihin, vain olla, seurata metsän vilinää ikkunasta.

Kemi. Lämmintä, autereista. Löysin lepokolon rautatieasemalta, jossa pehmeät värit, mieltä tyynyttävät puurakenteet, jotain, joka ei ole muutoksessa. Nämä tilat eivät ole ”ei- missään”, vaan kaikesta liikkeestä huolimatta ovat paikallaan, niin kuin minättömyys kulkijan mielessä. En etsi itseäni, en paikkoja, en mennyttä aikaa. Vain tätä päivää ja siinä olevaa. Tämä on grafiaa, kirjoittamista, kaivertamista,  jäljen ja linjan piirtämistä, nämä kirjaimet siis. Nekin ilmaan haihtuvia ilman paperia, kuin juna, jolla ei ole raiteita. Siksi junassa saa lohdutuksen: olet menossa jonnekin.”

Kemin kauniilta rautatieasemalta kävelin bussiasemalle. Sen katoksen alla odotin bussia, kun rankkasade iski. Pisarat pomppivat asfaltista kymmenisen senttiä ylöspäin. Onneksi olin ottanut sateenvarjon mukaan, vaikkakin kastuin vain odottaessani vuoroa astua pikkubussiin sisään. Lipun sain ostettua rautatieasemalla istuessani matkahuollon sivuilta nettilippuna. Siellä seurasin kahta englantia puhuvaa vanhempaa miestä. Toinen oli kysynyt minulta bussin lähtöaikaa ja paikkaa. Sanoin, että seuraisi minua linja- autoasemalle. Kumpikin miehistä näytti siltä, että saattaisivat olla matkalla samaan konferenssiin. Bussissa kuuntelin toisen puheita matkoista Aasiaan. Jo matkalla tulee aavistuksia siitä, mitä se saattaisi tuoda tullessaan. Tutustuisinko näihin herroihin paremminkin? Mitä keskusteluja kävisimme? Tosin toisen puhuma saksalaissävytteinen englanti ei houkuttanut smalltalkkiin, varsinkin, kun nautin siitä, että olin mennyt istumaan itsekseni ja sain hetken syödä jo kotona valmistamani eväsvoileivät. Tornioon saapuessamme sade oli lakannut. Kävelin matkakeskukseen sisälle ja ymmärsin olevani Suomen ja Ruotsin rajalla. Täällä ei kuitenkaan passia varmaankaan kysyttäisi. PASSIA! 

Veri pysähtyi sekunniksi koko kehossani, olin painava kuin kivi. Olin unohtanut kokonaan passin.Sen mukaan ottaminen ei edes ollut käynyt mielessäni. Vaikka olin lentämässä myöhemmin Irlantiin. En ehtinyt tuossa hetkessä miettiä todellisia syitä, selityksiä toki tuli mieleeni, ainakin muille kerrottaviksi. Kellotaulu osoitti, että koska olimme siirtyneet Ruotsin tuntia aikaisempaan aikaan, minulla olisi noin tunti odotusaikaa ennen bussin lähtöä Luulajaan. Ja kolme päivää aikaa keskiviikkoon, jolloin lentoni lähtisi Tukholman Arlandasta Irlantiin. Ryhdyin kiireesti soittamaan lapsilleni, saisivatko he jotenkin järjestettyä passin minulle. Kirjoitin facebookiin kyselyn, josko joku voisi kuljettaa ” asiapapereitani” Turusta Helsinkiin ennen keskiviikkoa. Noin tunnin kuluessa oli selvinnyt, että yksi perheen tytöistä olisi juuri tuona keskiviikkona lentämässä työmatkalle Arlandaan noin kaksi tuntia ennen lentoni lähtöä ja poikani ehtisi kuljettaa passin hänen Turussa asuvalle työkaverilleen, joka veisi sen hänelle Helsinkiin jo tiistaiksi. (Lisäksi olin saanut jo kolleegani Turusta facebookin kautta lupautumaan passin kuskaajaksi. Hänen nopeasta vastauksestaan ja avunannontarjouksesta olen hyvin kiitollinen!)

Maanantai

Päätin unohtaa passiongelmani, luottaa suunnitelmani sen saamiseksi onnistumiseen ja keskittyä konferenssissa olemiseen. Konferenssin yhtenä majoitusvaihtoehtona oli Elite – vanha Luulajan kaupunginhotelli. Se oli varmaankin yksi tyylikkäimmistä hotelleista, joissa olen yöpynyt. Vanha kivirakennus, joka sisustuksessa oli käytetty puuta ja huoneissa oli jopa kylpyammeet. Ikkunastani näkyi merenlahti. Kolleegani tapasin läheisessä pubissa, jossa lämmittelimme konferenssin alkua varten.

Konferenssi rakentui keynoteista ja paristakymmenestä työryhmästä, joihin oli etukäteen lähetetty noin 15-20 sivun tekstit. Ensimmäisen keynoten piti tieteenhistorioitsija Sverker Sörlin aiheenaan Environing the Planet: Historicizing Global Environmental Governance and the new Human-Earth Relationship. Hänen luentonsa oli katsaustyyppinen kertomus ihmisen ja luonnon suhteista länsimaisessa julkisessa ja tieteellisessä keskustelussa ja sopikin sikäli hyvin johdatukseksi konferenssiin teemaan. 

Työryhmien toimintaidea oli, että samaan työryhmään osallistujat istuivat koko konferenssin ajan samassa työryhmässä antaen palautetta ja keskutellen toistensa papereista. Jokaiseen paperiin oli myös valmistettu alustus ja lyhyt diskuntantin puheenvuoro, opponointi. Tällaiseen seminaarityyppiseen työskentelyyn olin jo tottunut, ja pidin sitä hyödyllisenä. Oman työryhmämme aiheena oli Making sense of multiple understandings, joka resonoi hyvin hankkeemme tavoitteisiin kierrättää erilaisia tiedonlajeja, mitä käsittelimmekin omassa paperissamme.

Työryhmässämme oli useita papereita, jotka käsittelivät esimerkiksi joko australialaisten aborginaalien tai saamelaisten oikeuksia tai sitä, miten niitä ei oltu huomioitu nykyisissä kaivoshankkeissa. Olin Turun yliopistossa järjestänyt jokunen vuosi sitten saamelaisuuteen ja sen historiaan perehtyvän kulttuurien tutkimuksen erikoiskurssin, joten minulla oli jonkinlaista taustatietoa ja siten mahdollisuutta myös osallistua keskusteluun, huomioiden kuitenkin, että olin uskontotieteilijänä yhteiskuntatieteellispainotteisessa konferenssissa. Välillä tuntuikin, että mielessä pyörivät ajatukset, jotka olisivat voineet tarttua muistiin vaikkapa lasten opetusohjelmasta, mutta rohkenin esittää joitain näkökulmia papereiden käsittelyssä. Ja niin kuin aina erilaisten (tutkimus)tekstien käsittelyssä, asian tarjoilu tekstin rakenteessa, sen otsikoinnissa tai erilaisten tekstilajien hyödyntämisessä inspiroi minua esittämään ehdotuksiani. Monitieteellisessä ryhmässä oma asiantuntemuksen erityisyys korostuu, vaikkakin sen pätevyyttä ja sopivuutta joutuu pohtimaan mielessään ahkerammin kuin oman tieteenalan tekijöiden joukossa. Tämä tietenkin korostui myös siksi, että olen hyvin kriittinen omia ajatuksiani kohtaan – olenhan tottunut tekemään autoetnografiaa eli ’kansan kuvausta’ ottaen omat kokemukseni tutkimuksen kohteeksi.

Esitin paperin yhdessä kolleegani Kirsi Sonck-Raution kanssa ja koko paperimme kirjoittajajoukko oli vastaamassa kysymyksiin ja täydentämässä esitystämme. Saimme myös hyödyllistä, konkreettisesti tekstiin osoitettua palautetta sen päälinjan, teoreettisen viitekehyksen esittämisen vahvistamisesta ja siitä, mitä kokonaisuudesta voisi karsia ja mihin keskittyä. Sovimmekin jatkavamme paperin työstämistä loppukesästä ja sen jälkeen paperissa olleiden mahdollisten keissiartikkelien ja menetelmiin keskittyvän yhteisartikkelien suunnittelemista. Tämä konferenssikonsepti oli ainakin hankkeissa työskenteleville hyvä työmuoto: asiassa edettiin yhteistyössä, joka hioi myös jokaisen osuutta tai osallistumista askel askeleelta.

Tiistai

Keskittymiseni konferenssin muihin keynoteihin jäi vähäiseksi, yhden huonosti nukutun ja siksi aamuvarhaisen kävelyretken väsyttämänä sekä oman ja työryhmän muiden papereiden lukemisen takia. Niitä oli kuitenkin helppo ja mielenkiintoista kuunnella erilaisesta tieteentaustastani huolimatta. Seurasinkin enemmän ajatuksenjuoksujani, jotka yhdistivät ja erottivat erilaisia lähestymistapoja ja itse aiheita ja päätelmiä, jotka kertoivat ilmastonmuutoksen vakavuudesta ja siitä, mitä ja miten kaikkea se koskettaa.

Illalla lähdin Åbo Akademin Havet-profilaation yhteisillallisen jälkeen yöjunalla kohti Tukholmaa ja Arlandaa. Junassa jälleen päivitin facebookia:

”Lähdin Luulajasta junalla tunti sitten ympäristökonferenssista kohti Irlannin uskontotieteellistä konferenssia. Junakäytävän toisella puolella penkissä aasialaistaustainen mies lukee kirjaa God, marriage, family, ja hänen takanaan nuori vaaleaihoinen mies lukee kirjaa Homo Deus. Äkkiäpä ympäristö vaihtoi teemaa. No mitä itse luen näiden teemojen välissä? The anthropologist as writer -kirjaa.”

Juna ja kirjoittaminen sopivat yhteen. Kirjoittaminen on matkallaoloa ja matkapäiväkirjan kirjoittaminen on todella luontevaa. Siinä aistiminen ja havaitseminen on jatkuvaa muutenkin, oman matkan edistymisen ja perille pääsemisen takia. Kun matka on ennalta suunniteltu ja liput tilattu, on mentävä niiden mukaan ja etsittävä oikeat junat, laiturit, paikat, ja oltava oikeaan aikaan oikeassa paikassa, ennalta hahmoteltuja linjoja pitkin. Kun taas matkustaa suunnittelematta antaen flown viedä, pitää olla tarkkana tarttumaan tilaisuuksiin ja sopeutumaan siihen mitä on. Luulajan yöjunassa ei ollut makuuvaunuissa paikkoja vapaana ja istumapaikat olivat hyvin kankeita, kuten minäkin. Hankalassa asennossa nukkuminen helpottui hiukan kun tuuvasin kassin tyynyksi. 

Keskiviikko

Vaihdoin junan Uppsalassa bussiin, säästin tunnin aikaa, kun en mennyt Tukholmaan saakka ja saavuin Arlandaan pari tuntia ennen tytärtämme, joka lähes vauhdissa antoi passin käteeni. Joskus esineen, kuten nyt passini sai oman oleellisen merkityksensä matkanteossani. Järjestin myös sen reittiä luokseni, tarkistin sen sijaintia kassissani useaan kertaan ja haukkosin henkeäni siitä, että olimme yhteistyössä perheeni kanssa saanut sen palaamaan lähelleni lyhyessä ajassa. Onnella ja sattumalla oli näkyvä ja huomionarvoinen osuutensa matkani onnistumisessa.

Saavuin sateiseen Corkiin illalla. Etsin paikallisbussin ja löysin Victoria Lodgeen, konferenssivieraiden majoituspaikkaan. Avatessani oveani huoneeseeni tuli naapurihuoneesta kollega esittäytymään ja sovimmekin heti lähtevämme seuraavana päivänä ennen konferenssiohjelman alkamista läheisen 

Kensalen pikkukaupunkiin katsomaan merta, kuten tavoitteemme oli. Olin heti saanut kontaktin, kuten ystäviä nykyään nimitetään. 

Torstai

Aina kun mahdollista, teen konferensseissa karkumatkan tutustuakseni lähiympäristöön, tajutakseni minne olen tullut, missä olen. Bussimatkan päässä Corkista oleva Kensale oli nyt hyvä kohde. Ihan Atlantin rantaan emme lyhyessä ajassa ehtineet, mutta saimme haistella suolaista ilmaa ja löysimme paikallisen ”maailman lopun” ja kuulimme suklaakaupan myyjältä tarinan onnettomasta rakkaustarinasta, jonka seurauksena ”valkoinen nainen” näyttäytyy raunioilla. Söimme fish&shipsejä ja ihastelimme Irlannin monisävyistä runsasta vihreyttä. Myös kampusalue oli saanut palkinnon ympäristömyönteisyydestään. Alue oli kuin keidas kaupungin keskellä. Sen sivussa kulki joki, jonka ylitse suuret, vanhat puut kurottivat.  

Perjantai

Konferenssin keynotesta kaksi oli norjalaisten tutkijoiden pitämää ja ne käsittelivät jälleen saamelaisen kulttuurin ja ihmisten oikeuksia, niiden yhteyttä muihin ympäristöprotestiliikkeisiin, kuten Standing Rockiin (Siv Ellen Kraft Norjasta) tai saamelaisten  käsitykseen maisemasta ja sen huomioimista päätöksenteossa (Marianne Elisabeth Lien). Kolmas keynote käsitteli Bathin kaupungin Unescon maailmanperintökohteen, kylpylän käytön muuttumista ajan kulussa (Marion Bowman) roomalaisajasta näihin päiviin asti. Työryhmiä oli useita, jotka kaikki keskittyivät ilmastonmuutokseen, siihen reagoimiseen erilaisella tavalla tutkimuksessa, tutkijoiden omakohtaista, koettua tehtävää ilmastonmuutoksessa tai tutkimuskohteittemme näkökulmasta. Esitelmät olivat työryhmissä hyvin tapauspainotteisia. Kahden keynotepuhujan lisäksi konferenssissa oli yksi skandinaavinen esitys; monitieteellinen hanke esitteli sekulaarien ihmisten luontosuhteen olemusta. 

Lauantai

Itse olin ainut suomalainen ja pidin esityksen ympäristöperinnöstä erityisesti itämerensuomalaisten suullisen tradition ja historian näkökulmasta. Esitysten kirjavuutta kuvaa se, että omassa työryhmässäni oli esitys Aristoteleen vesikäsityksistä, erään amerikkalisen seurakunnan ympäristötoiminnasta ja nuoren opiskelijan filosofismoraalinen esitys tutkimuksen eettisestä kiireellisyydestä ilmastonmuutoksen takia. Keskustelua kuitenkin syntyi tapausten erilaisuudesta huolimatta – työryhmän teemakin hyvin laaja: veden ottaminen uudeksi perustaksi (tarkemmin määrittelemättä mihin). 

Esitysten sisältö oli hyvin selvä:  Ilmastonmuutos on hyvin, jopa liian pitkällä. Lukuisat esitykset antoivat kuvan kuitenkin ihmisten aktivoitumisesta muutoksen takia. Suuri osa konferenssin osallistujista oli amerikkalaisia tutkijoita, joita työllistivät tutkimusaiheet, jotka liittyivät esimerkiksi ilmastonmuutoksen tuomiin vedenpinnan muutoksiin tai veden pilaantumiseen ja niiden aiheuttamiin sosiaalisiin ongelmiin, joita eri kirkkokunnat pyrkivät toiminnassaan ottamaan huomioon. 

Osallistuin myös työryhmään, jonka aiheena oli tieteen ja taiteen keinojen yhdistäminen. Siinä esiintyi ensiksi kaksi tutkijaa, Ian Briggs ja Erin Kavanagh, joista toinen kertoi runoelmaa selkieistä , myyttisistä hyljeihmisistä – runojen lukemiseen osallistui koko yleisö – ja toinen puhui tieteellistä pohdiskeluaan kerrotusta aiheesta. Eri tiedonlajit, kokemuksellinen, poeettinen ja tieteellinen, täydensivät kauniisti ja pätevästi toisiaan. Innostuin asiasta siinä määrin, että Erin sanoi kutsuvansa minut seminaariin, joka heillä oli suunnitteilla. 

Sunnuntai

Lähtöpäivänä kävin vielä kuuntelemassa yhden esityksen, kävin tutustumassa paikalliseen kirkkoon ja sen pihalla olevaan labyrinttiin (tästä tarkemmin alussa mainitussa blogissani)  ja iltapäivällä lensin Manchesterin kautta Tukholmaan ja Helsinkiin. Tai niin oli matkasuunnitelmassani. Manchesterissä olimme jo koneessa, kun kapteeni ilmoitti, että koneeseen oli tullut boardingissä henkilö, joka ei kuulunut sinne. Hänen poistamisensa jälkeen kapteeni halusi selvittää oliko koneen ”turvallisuustaso” ennallaan. Myöhästyin Tukholman laskusta neljä tuntia eikä lentoa Helsinkiin enää illalla ollut. Nukuin Arlandassa penkillä ja lensin aamulla Helsinkiin ja sieltä matkustin bussilla kotiin. Kahden konferenssin mittainen turnausväsymys oli melkoinen. Siitä selvittyäni alkoivat pikkuhiljaa konferenssin aikaiset aatokset palata mieleeni hiljaisina hetkinä aiheina, jotka ehkä kantavat omia tutkimustekstiin saakka päätyviä oivalluksia, niin tutkimustekstin kirjoittamisesta tai ilmastonmuutokseen liittyvistä aiheista.

Kirjailijat puhuvat ilmastosta

Jaana Kouri

Jo aika monta lumisadetta sitten tammikuun 23. päivänä Turun Sanomat järjesti Turun kaupunginteatterin lämpiössä TS Kirja-klubitapahtuman, jonka teemana oli ilmasto. Tapahtuman ilmoitus houkutteli yleisöä kysymällä, onko ilmastonmuutos suurin kuluvan vuosisadan uhkatekijä ja miten taide ja kirjallisuus voivat vaikuttaa suuriin yhteiskunnallisiin haasteisiin. Minut yhtenä yleisöstä sai paikalle tulemaan kolme syytä, joista teema oli tärkein. Teen tutkijana työtä hankkeessa Ilmastonmuutosta koskeva tieto ja Itämeri.  Halusin kuulla, miten kirjailijat vastaavat näihin kysymyksiin.

Paikalle oli kutsuttu kolmen kirjailijaa: Risto Isomäki, jota kuvattiin tilaisuuden mainostekstissä ”tieteiskirjailijaksi, jonka teoksissa toistuvat ekologiset ja maailmanlopun teemat”, Elina Hirvonen, ”kirjailija, toimittaja ja ohjaaja, joka käsittelee aihetta teoksessaan Kun aika loppuu”, ja Siiri Enoranta, ”kirjailija, jonka teos Tuhatkuolevan kirous sai vuoden 2018 Finlandia Junior -palkinnon”.

Toinen syy tulla paikalle

Toiseksi tenho, jonka Isomäki sai minussa aikaan lukiessani hänen Viiden meren kansa – teoksensa (2018), vakuutti mieleni ja myös jalkani kulkemaan tilaisuuteen. Isomäki on kirjailija, jonka tarinankerrontaan ja historiankirjoittamiseen luotan niin paljon, että antaudun hänen juoniensa vietäväksi koko kirjan ajaksi (valitettavasti hyvin monet kaunokirjalliset teokset jäävät minulta kesken). Osa viehätystä on siinä, että voi tutkailla lukiessaan omien tutkijantietojensa ja historiankuvittelemisensa yhteensopivuutta tarinan kanssa.

Kolmas syyni kammeta itseni kaupunginteatteriin arki-iltana liittyy myös työhöni. Tutkimushankkeessamme kerään ihmisten arkista ja toiminnallista kokemustietoa ympäristöstä ja etenkin merestä sekä niissä tapahtuneista ja tapahtuvista muutoksista. Olimme työtovereitteni kanssa suunnitelleet tekevämme tätä erityisesti järjestämällä erilaisia keskustelutilaisuuksia, paneeleita ja työryhmiä. Olin juuri näitä suunnittelemassa, kun ilmoitus ilmestyi sähköpostiini.

Turun yliopiston luovan kirjoittamisen yliopisto-opettaja Niina Repo sai jakkarillaan istuvan yleisön hiljenemään lukemalla Hilja Haahtin runon, jonka sanat siitä, miten maisema pysyy ”tunteistani huolimatta” kosketti vahvasti. Katsoin ulos paneelilavan taakse Aurajoen ylitse kurottuvien lumipeitteisten oksien iltaan. Kun ympäristö muuttuu, eivät samat esteettiset kiintopisteet tai vertauskuvat pysy. Kirkkaus muuttuu sameudeksi, niin kuin Itämeren vesi.

Yleisöä herkistettiin vielä kahdella lauluesityksellä. Pauliina Saarinen lauloi Jussi Vahvaselän säestäessä pianolla Eino Leinon Nocturnen ja Lapin kesän. Mietin, miten ”sydämeni laulun tekeminen” muuttuu, kun jotain, jota laulussa kuvataan ei enää ole? Joskus olen ajatellut Nocturnen olevan uskontunnustukseni. Tuleeko elämänkatsomuksestani jotain, joka kaihoaa menneeseen kauneuteen ja pyrkii palauttamaan sitä – ympäristön ja itseni vuorovaikutuksellisesta kokemusta. Kun samaa yhdessäkokijaa ei enää ole.

En ollut ainut syvissä vesissä sukeltaja

Paneelin keskustelun tunnelmaa voisi kuvata uhkaavalla tunteella rantojen autiudesta, mutta onneksi myös läsnäolevana toivolla lähes mahdottomaan, siihen, että ilmastonmuutokseen voidaan vaikuttaa muutenkin kuin sopeutumalla. Toimittajat Tuomo Karhu ja Jaakko Mikkola kysyivät kirjailijoilta, onko huolestuttavien tutkimustietojen joukossa jotain, joka toisi toivoa. Isomäen vastaus vakuutti minut asiantuntemuksellaan: Monet ratkaisut yhteiskunnan sektoreilla näyttävät hyviltä, mutta suuri ongelma hänen mukaansa on poliittisten prosessien suunta. Ihmisiä eriarvoistetaan poliittisilla toimilla, jolloin puolustautuessaan ihmiset tulevat aggressiivisisiksi ja populistinen liike saa valtaa. Syntyy blokkeja, joista toisten mielestä ilmastonmuutosta ei ole olemassakaan, kun toisten mielestä tilanne on vakava. Ilmastonmuutoksesta tulisi pystyä keskustelemaan blokkiutumatta, irrallaan muusta identiteettipolitiikasta. Juuri mahdottomilta näyttävät tavoitteet tuovat ihmisiä yhteen.

Millainen rooli kaunokirjallisuudella voi olla ihmisten heräämiseksi tietoiseksi?

Hirvonen pohti herkkävireisesti, miten ei kirjoittaessa välttämättä ole mitään agendaa, vaan tekstiä kirjoittaa kuin surullista kirjettä tuntemattomalle pyrkien saavuttamaan henkilökohtaisen sävyn. Enoranta sanoi ihmisten olevan peloissaan, jolloin kirjallisuus herättää empatiaa ja antaa lukijalle työkaluja. Ilmastonmuutos on luonteeltaan ilmiö, joka on abstraktiudessaan irti arkitodellisuudesta ja sitä on vaikea ottaa todesta, mietti Isomäki. Kirjallisuus voi tehdä nämä ilmiöt konkreettisesti ymmärrettäviksi jo ennen kuin ne tapahtuvat.

Tilaisuuden lopussa kysymykset painottuivat aiheisiin, jotka käsittelivät ilmastonmuutoksen hillitsemistä niin yhteiskunnan kuin yksilön toiminnan avulla. Aiheet kulkivat ilmastodieeteistä suomalaisten yrityksien huikeisiin keksintöihin ja yleisökysymysten herättämään keskusteluun eri maanosien ongelmista. Saharan eteläpuoleisen Afrikan väestönkasvu on painajaismaisen suurta, joka saattaa johtaa yhteiskuntien korruptoitumiseen ja muuttumiseen luonnonvaravaltioiksi, jolloin köyhyyden myötä lapsiluku kasvaa, tiivisti Isomäki vastauksessaan.

”Sopiva määrä syyllisyyttä”

Niin panelistit kuin yleisö näyttivät olevan lähes yksimielisiä siitä, että yksittäisten ihmisten asenteesta ja ryhmänä kansasta voivat lähteä suuretkin muutokset.  Päättäjien on otettava huomioon ihmisten vaatimukset, joista yhtenä keinona nähtiin ilmastolakko.  Toisaalta historia on osoittanut myös sen, että pienen ihmismäärän ratkaisut vaikuttavat, esimerkiksi Isomäki otti aurinkopaneelien ja verkon ulkopuolisen sähkön tuottamisen suosion nousun.

Lähtiessäni mietin paneelin järjestämisessä huomioitavia asioita oman työni takia. Toisaalta tiesin entuudestaan, ettei järjestäjien tule luoda vastakohtaisia asetelmia, sama ajatus, joka oli tullut esiin tässä paneelissa poliittisten prosessien aiheuttamana blokkiutumisena. Toisaalta mietin, millaisia kysymyksiä panelisteille tulisi tehdä? Mitä yleisö heiltä odottaa? Itse olin hämmästynyt illan paneelitilaisuudessa siitä, miten kaunokirjailijoilta kysyttiin asioita, joita voitaisiin esittää tiedemiehille. Ehkä osaksi syy on se, mihin Isomäki jo vastasikin ilmastonmuutoksen abstraktisuuteen viitatessaan. Kirjailijat pystyvät luomaan vaikeasti hahmotettavista asioista käsitettäviä konkreettisia kokonaisuuksia ja tarjoilemaan ne oikealla tavalla. Taito, jota itsekin tutkijana opettelen.

Teatterin naistenhuoneessa kuuntelin kahden minua vanhemman naisen keskustelua. Toinen heistä sanoi, että ”hänen (kirjailija) aiemminkin ennustamat asiat ovat tapahtuneet”. Yleisö tuli kuuntelemaan kirjailijoita ei vain loistavina tarinakertojina menneisyydestä tai fantasiamaailman luojina, vaan mahdollisen oman nykyisyytemme (selvän)näkijöinä ja tulevaisuutemme ennustajina.